Pintaa syvemmält

Oon pitkän aikaan pitäny tunteet sisälläni. Yksinkertaisesti siks, että jos mä kerron jollekki että on paha olla, mua ei oteta tosissaa. Sanotaa heti mikä vitu angstiteini mä oon jne. Oon pitäny tekohymyy kasvoillani, oon esittäny että kaikki on hyvin.
Ihmiset joihin mä oon luottanu, on yks kerrallaan kaikki hylänny mut. Mä oon aina se toine vaihtoehto, varalla jos joku feidaa. Mun tunteillaha ei ole mitään väliä, kaikki paska vaa mun niskaan.
Mä oon nyt murtumis pisteessä, tekis mieli vaa huutaa täst kivusta, mitä mä tunnen mun sisällä. Mut miks huutaa, kukaan ei kuitenkaa kuule. Mä saan selvitä yksin, niinku tähänki asti. Mut kysymys on, että jaksanko mä nousta pohjalt enää.

Mä kävin pari kuukautta sitte terapeutilla juttelemassa, mut se ei auttanu. Mä oon nii monesti luottanu asiani jollekki, ja joka kerta katunu sitä. Siks mä en voinu ammattiauttajallekkaa puhua kaikkee. Joka käynnillä vedin hymyn kasvoilleni, selitin että joo kaikki on tosi hyvin. Ja nii must tuntuki. Pitkä esitys sai mut jopa itekki uskoo mun esitystä siitä mikä mun vointi on.

Parin viikon sisään oon menettäny taas ihmisiä. Huomaa että vaikka kuinka pitää kiinni ja koittaa rakastaa, nii silti kaikki vaa kääntää selkänsä. Mä teen kaikkeni mun rakkaiden eteen, mut tuntuu että se on niille se ja sama. Jos ihmiset hyötyy jotai mun kaveruudest, nii kyllä muhu yhteyttä pidetää.

Mulla on vaa nii helvetin paha olla.

Jos mä yritän jollekki sanoo tota asiaa, ei ketää kiinnosta.

Mä pelkään yksinäisyyttä, mä vihaan yksinäisyyttä. Silti huomaan koko ajan olevani yksin.

Mua ei kiinnosta käydä enää koulussakaa. Toisaalta en halua olla kotona, mut toisaalta tekis mieli vaa linnottautuu sänkyyn peittoje alle piiloon tätä kaikkee paskaa.

En nyt toivo että joku loukkaantuis tästä, kirjotin vaan ylös sen mitä mä tunnen mun sisällä.

Kiitos ja Hei.